Juhlapuheet eivät riitä
31.05.2012 Klo 17.45
MUUTOS LÄHTEE MEISTÄ
"Älkää mukautuko maailman menoon vaan muuttukaa, uudistakaa mieltänne, niin että osaatte arvioida mikä on Jumalan tahto mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." Näin Raamatun Room. 12:2 sanotaan.
Usein meitä poliitikkoja väärät pelot estävät puhumasta silloin, kun niin pitäisi tehdä. Olemme viime aikoina joutuneet paljon ajattelemaan nuorison ja lasten elämää ja siinä esiintyviä joskus huolestuttaviakin ilmiöitä.
Mikä tässä yhteiskunnassa on sellaista, joka synnyttää niin näyttävää nuorten pahoinvointia? Syitä on tietenkin monia. Kuitenkin minusta on merkillistä, että eräästä nuorten pahoinvoinnin ilmeisestä syystä ei rohjeta paljon puhua julkisesti.
Harvasta asiasta on niin paljon tutkimuksellista näyttöä kun kotien rikkoutumisen ja vanhempien parisuhteen hajoamisen onnettomista vaikutuksista lasten ja nuorten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen.
Nuorten häiriökäyttäytymisen, päihderiippuvuuden ja rikollisuuden korrelaatio kotioloihin on useissa selvityksissä tullut esille. Mutta miksi tästä asiasta ei kovin paljon rohjeta puhua? Siihen on ymmärrettävät syyt.
Tällaisten näkökohtien esittäjä leimataan meillä vanhoilliseksi, suvaitsemattomaksi tai moralistiksi. Yksityisyyden korostaminen on meillä niin korkeassa kursissa, että koti- ja parisuhdeasioista puhuminen leimataan sopimattomaksi tunkeiluksi.
Kun kasvattajien, päättäjien ja vaikuttajien omasta menneisyydestä löytyy rikkinäisiä ihmissuhteita, epäonnistumisia parisuhteessa, huonoa omaatuntoa lasten vuoksi tai niin kuin meillä kaikilla, monenlaisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä omien elämän ihanteiden kanssa, niin tuntuu ettei ole kovin suureen ääneen varaa puhua parisuhteen kunnioittamisen, arvostamisen, säilyttämisen ja vaalimisen puolesta.
Se kun tuntuu niin helposti kivuliaalta haavojen hoitamiselta. Kuitenkin näkisin, että tähän asiaan tulisi kaikin voimin tarttua, ei tuomiten eikä moralisoiden, vaan tutkimusten vankalta pohjalta.
Kristillinen koti- ja avioliittonäkemys, johon kuuluu, niin ympäröivän yhteiskunnan kuin kirkon kantava voima ja suojeleva tuki kuin kodin sisäinen ponnistelu ja vastuunkantaminen toisista, se näyttää sittenkin olevan paras suoja, kun ajattelemme lasten ja nuorten kasvuympäristöä.
Tässä on haastetta, ei vain yhteiskunnalle vaan meille kaikille. Tärkeää tietenkin on, että tosielämässämme toimimme tai ainakin pyrimme toimimaan toinen toisemme huomioonottaen ihan arjen pikkuasioissa. Tiedän, ettei se ole helppoa. Toisaalta ei pidä lannistua eikä ottaa liian tosisaan kaikkia muistutuksia siitä, että elämä ei ole yhtä auvoa.
Koti on paikka, jossa saa huolenpitoa vaivoihinsa ja osanottoa suruihin. Siellä isää ja äitiä kunnioitetaan ja jaetaan omat ilot toisten kanssa. Siellä lapset ovat odotettuja ja siellä raha ei ole yhtä tärkeä kuin rakkaus ja huolenpito.
Koti on lasten ensimmäinen koulu ja kirkko, jossa he oppivat, mikä on oikein, mikä on hyvää ja mikä kohteliasta, ja mikä merkitsee toisen auttamista. Koti on sydänten lämpöä, onnellisten silmien valoa, ystävällisyyttä, uskollisuuta ja kaveruutta.
Olen tuonut esille lasten pahoinvoinnin. En haluaisi kuitenkaan masentaa ketään, vaan herättää kysymyksiä. Ovatko arvomme ja arvomaailmamme oikeassa kurssissa? Mitä voimme muuttaa ja miten? Meillä naisilla on mahdollisuus tämän päivän Suomessa ja tämänpäivän maailmassa vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Voimme vaikuttaa myös arvoihin, jotka yhteiskunnassa vallitsevat.
Me emme halua kulkea selkä edellä tulevaisuuteen. Me emme halua pystyttää tänne vanhan maailman reservaattia. Me haluamme kaivaa esille sitä, mikä on kaiken aikaisemman muutoksen alla ollut pysyvää. Sen me haluamme käyttöömme.
Uskossamme on monia ulottovuuksia, mutta juuri tänä aikana monin tavoin läpinäkymättömäksi tullut ympäristömme kaipaa sellaisia valonheittimiä, jotka voisivat halkaista sumun, jäsentää todellisuutta auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtumassa ja näyttää tien eteenpäin.
Nyt on aika tarttua vanhoihin että uusiin katemuksiin, alettava entistä määrätietoisemmin siirtää uskon kestävää, klassista perintöä kolmannen vuosituhannen ihmisille.
Siitä perinnöstä löytyy sana ja käsite monille syvästi elämää koskettaville asioille, joiden nimi on ehkä joutunut traditioiden murtuessa ja ohentuessa hukkaan, mutta jotka silti tuntuvat kysymyksinä ja levottomuutena sielun ja mielen pohjukoissa.
Kysymys on kirkon aikojen läpi kantaneesta uskosta tässä ajassa - ja tulevassa. Sen ytimenä on kolmiyhteinen Jumalan pelastava läsnäolo. Sen ytimenä on itse evankeliumi, Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Rukous ei ole outo kristillinen tapa kenellekään. Yhteisöt ovat rukoilleet usein yhdessä ajankohtaisia tarpeitaan. Ihmiset ovat rukoilleet hyvää vuodentuloa ja kaikkea elämänsä tarpeita. Rukous on muistutus yhteisistä tarpeistamme ja mahdollisuuksistamme. Kaupunkilaisten elämä riippuu siitä, että maa kasvaa.
Rukoilemme: Jumalani, Kiitos että sinun kädelläsi saan asua ja elää. Sinun kämmenesi on turvani ja suojani. Sinun kämmenesi varjoon aina jään. Kun väsyn, kun horjun, kun lankean. Sinun kämmenelläsi kaiken armon valossa nään. Aamen.
"Älkää mukautuko maailman menoon vaan muuttukaa, uudistakaa mieltänne, niin että osaatte arvioida mikä on Jumalan tahto mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." Näin Raamatun Room. 12:2 sanotaan.
Usein meitä poliitikkoja väärät pelot estävät puhumasta silloin, kun niin pitäisi tehdä. Olemme viime aikoina joutuneet paljon ajattelemaan nuorison ja lasten elämää ja siinä esiintyviä joskus huolestuttaviakin ilmiöitä.
Mikä tässä yhteiskunnassa on sellaista, joka synnyttää niin näyttävää nuorten pahoinvointia? Syitä on tietenkin monia. Kuitenkin minusta on merkillistä, että eräästä nuorten pahoinvoinnin ilmeisestä syystä ei rohjeta paljon puhua julkisesti.
Harvasta asiasta on niin paljon tutkimuksellista näyttöä kun kotien rikkoutumisen ja vanhempien parisuhteen hajoamisen onnettomista vaikutuksista lasten ja nuorten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen.
Nuorten häiriökäyttäytymisen, päihderiippuvuuden ja rikollisuuden korrelaatio kotioloihin on useissa selvityksissä tullut esille. Mutta miksi tästä asiasta ei kovin paljon rohjeta puhua? Siihen on ymmärrettävät syyt.
Tällaisten näkökohtien esittäjä leimataan meillä vanhoilliseksi, suvaitsemattomaksi tai moralistiksi. Yksityisyyden korostaminen on meillä niin korkeassa kursissa, että koti- ja parisuhdeasioista puhuminen leimataan sopimattomaksi tunkeiluksi.
Kun kasvattajien, päättäjien ja vaikuttajien omasta menneisyydestä löytyy rikkinäisiä ihmissuhteita, epäonnistumisia parisuhteessa, huonoa omaatuntoa lasten vuoksi tai niin kuin meillä kaikilla, monenlaisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä omien elämän ihanteiden kanssa, niin tuntuu ettei ole kovin suureen ääneen varaa puhua parisuhteen kunnioittamisen, arvostamisen, säilyttämisen ja vaalimisen puolesta.
Se kun tuntuu niin helposti kivuliaalta haavojen hoitamiselta. Kuitenkin näkisin, että tähän asiaan tulisi kaikin voimin tarttua, ei tuomiten eikä moralisoiden, vaan tutkimusten vankalta pohjalta.
Kristillinen koti- ja avioliittonäkemys, johon kuuluu, niin ympäröivän yhteiskunnan kuin kirkon kantava voima ja suojeleva tuki kuin kodin sisäinen ponnistelu ja vastuunkantaminen toisista, se näyttää sittenkin olevan paras suoja, kun ajattelemme lasten ja nuorten kasvuympäristöä.
Tässä on haastetta, ei vain yhteiskunnalle vaan meille kaikille. Tärkeää tietenkin on, että tosielämässämme toimimme tai ainakin pyrimme toimimaan toinen toisemme huomioonottaen ihan arjen pikkuasioissa. Tiedän, ettei se ole helppoa. Toisaalta ei pidä lannistua eikä ottaa liian tosisaan kaikkia muistutuksia siitä, että elämä ei ole yhtä auvoa.
Koti on paikka, jossa saa huolenpitoa vaivoihinsa ja osanottoa suruihin. Siellä isää ja äitiä kunnioitetaan ja jaetaan omat ilot toisten kanssa. Siellä lapset ovat odotettuja ja siellä raha ei ole yhtä tärkeä kuin rakkaus ja huolenpito.
Koti on lasten ensimmäinen koulu ja kirkko, jossa he oppivat, mikä on oikein, mikä on hyvää ja mikä kohteliasta, ja mikä merkitsee toisen auttamista. Koti on sydänten lämpöä, onnellisten silmien valoa, ystävällisyyttä, uskollisuuta ja kaveruutta.
Olen tuonut esille lasten pahoinvoinnin. En haluaisi kuitenkaan masentaa ketään, vaan herättää kysymyksiä. Ovatko arvomme ja arvomaailmamme oikeassa kurssissa? Mitä voimme muuttaa ja miten? Meillä naisilla on mahdollisuus tämän päivän Suomessa ja tämänpäivän maailmassa vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Voimme vaikuttaa myös arvoihin, jotka yhteiskunnassa vallitsevat.
Me emme halua kulkea selkä edellä tulevaisuuteen. Me emme halua pystyttää tänne vanhan maailman reservaattia. Me haluamme kaivaa esille sitä, mikä on kaiken aikaisemman muutoksen alla ollut pysyvää. Sen me haluamme käyttöömme.
Uskossamme on monia ulottovuuksia, mutta juuri tänä aikana monin tavoin läpinäkymättömäksi tullut ympäristömme kaipaa sellaisia valonheittimiä, jotka voisivat halkaista sumun, jäsentää todellisuutta auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtumassa ja näyttää tien eteenpäin.
Nyt on aika tarttua vanhoihin että uusiin katemuksiin, alettava entistä määrätietoisemmin siirtää uskon kestävää, klassista perintöä kolmannen vuosituhannen ihmisille.
Siitä perinnöstä löytyy sana ja käsite monille syvästi elämää koskettaville asioille, joiden nimi on ehkä joutunut traditioiden murtuessa ja ohentuessa hukkaan, mutta jotka silti tuntuvat kysymyksinä ja levottomuutena sielun ja mielen pohjukoissa.
Kysymys on kirkon aikojen läpi kantaneesta uskosta tässä ajassa - ja tulevassa. Sen ytimenä on kolmiyhteinen Jumalan pelastava läsnäolo. Sen ytimenä on itse evankeliumi, Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Rukous ei ole outo kristillinen tapa kenellekään. Yhteisöt ovat rukoilleet usein yhdessä ajankohtaisia tarpeitaan. Ihmiset ovat rukoilleet hyvää vuodentuloa ja kaikkea elämänsä tarpeita. Rukous on muistutus yhteisistä tarpeistamme ja mahdollisuuksistamme. Kaupunkilaisten elämä riippuu siitä, että maa kasvaa.
Rukoilemme: Jumalani, Kiitos että sinun kädelläsi saan asua ja elää. Sinun kämmenesi on turvani ja suojani. Sinun kämmenesi varjoon aina jään. Kun väsyn, kun horjun, kun lankean. Sinun kämmenelläsi kaiken armon valossa nään. Aamen.