EI NÄIN - VAAN NÄIN!
14.03.2012 Klo 21.48
KOULUMAAILMA ENNEN JA NYT
Sain eilen tutustua isovanhempana pojanpoikani Leevin koulumaailmaan. Aamulla lähdin viiden jälkeen ajamaan Helsinkiin. Tie oli paikoin liukas, mutta hurjaa vauhtia ajoivat toiset 105 mittarissa ei riittänyt vaan toiset painuivat lujaa ohi. Valtava ruuhka kehäkolmosella varsinkin Itään mentäessä.
Hyvissä ajoin saavuin Vantaalle. Siellä Leevi jo odottikin kotona. Kävelemällä menimme koululle matka kesti noin 15 minuutia. Taisi Leeviä vähän jännittää, kun mummo tuli koululle. Leevi löysi heti kaverin. Minä seisoin vähän kauempana ja keskustelin erään vaarin kanssa. Meistä oli myös jännää saapua kouluun. Sitten tuli opettaja ja käski meidät isovanhemmat mennä riviin ja me pääsimme ensimmäisenä sisään.
Leevin luokkahuone oli pitkän käytän perällä. Vaatenaulakot olivat käytävällä. Astuimme sisään opettaja toivotti meidät tervetulleeksi kouluun. Koululuokka oli aivan erilainen, kun muut luokat. Siellä lapset istuivat uudenaikaisissa korkeissa tuoleissa ja pöydeissa. Luokassa oli 18 oppilasta. Meidän aikana luokassa oli yli kolmekymmentä oppilasta Meitä isovanhempia oli kahdeksan paikalla kaukaisimmat olivat tulleet Ivalosta asti.
Ensimmäinen oppitunti oli sellainen, kun oppilaat tekivät meille kysymyksiä ja me vastasimme. Me isovanhemmat saimme kertoa millaista oli entisajan koulussa. Monet olivat keränneet kouluun syksyllä marjoja puolukoita ja mustikoita. Saimme perunannostoloman syksyllä noin yhden päivän. Oli ulkovessat ja talvella siellä käyntiin nopeasti. Monet muistelivat pitkiä koulumatkoja jolloin kouluun kuljettiin kävelemällä ja talvella suksilla. Lunta oli paljon enemmän kuin nykyisin eikä teitä aurattu eikä ollut koulukuljetuksia.
Toisella oppitunnilla harjoittelimme kaunokirjoitusta. Minä sain näyttää millaista kaunokirjoitus oli yli viisikymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä se on ihan erilaista. Minusta se tuntui paljon vaikeammalta kuin ennen. Matikan opetus, uskonta ja ympäristöoppikin ovat erilaista kuin meidän aikana. Uskonnonopetukirjakin oli aivan erilainen kuin ennen.
Saimme ruokailla luokassa. Koulussa ei ollut ruokasalia niinkuin useissa kouluissa on nykyään. Meidän lapsuudessa ei ollut myöskään ruokasalia silloin luokkaan tuotiin teräsämpärillä ruoka ja opettaja jakoi ruan. Hyvää kasviskiusausta, salaattia, maitoa ja näkkileipää saimme syödä Leevin koulussa.
Viimeisellä tunnilla siirryimme voimistelusaliin, jossa lauloimme kaikkien toisluokkalaisten ja isovanhempien kanssa meidän aikaisia tuttuja koululauluja. Kyllä oli hyviä laulajia. Kiitos opettajille oli hieno päivä. Vieläkin laulattaa .. hanki kun soittaa ja harjuja peittää.. hyökkään myrskynä kuusikon sisään...Leeviäkin laulatti, kun palattiin kotiin.
Oli hieno tilaisuus. Ja vielä hienompi se kun sai tietää miten nykyään opetetaan. Koulu on kodin rinnalla se yhteisö, johon sain tutustua eilen. Koulu on ollut kautta aikojen ihmisten sivityspaikka. Ihmiset menestyvät elämäntaisteluissa menestykkäästi vain oppia saamalla.
Entisaikaan koulunkäynti oli sangen vaatimatonta. Ei ollut tietokoneita, eikä hienoja luokkasaleja. Oli liitutaulu ja liitu. Karttakeppi, kartta ja maapallo. Nykyään koulunkäynti on kokonaan toista. Opetusvälineet ovat kehittyneet, kohtelu on muuttunut. Komeat, viihtyisät ja terveelliset koulutalot luovat oman ylvään piirteensä kyliemme maisemakuviin. Merkille pantavaa oli Hevoshaan koulussa, että siellä tuuletettiin ikkunoiden kautta. Harmi, kun ei tullut kysyneeksi oliko siellä homeongelmia niinkuin useissa kouluissa on nykyään.
Seuraavan kerran meillä isovanhemilla olisi tilaisuus osallistua koululle kirjallisuusviikon tapahtumaan huhtikuussa. Silloin voisi mennä koululle lukemaan kirjallisuutta oppilaille. Mielenkiintoinen tilaisuus taidanpa osallistua.
Lapsuudenkodista omaksumani vahva työntekoasenne on merkityksellinen ei vain sen vuoksi, että olen oppinut tekemään ja arvostamaan monenlaista työtä, vaan se on mahdollistanut myös tehdystä työstä koituvan ilon. Tämän päivän ihmisiltä tällainen ajattelutapa tuntuu olevan kadoksissa.
Nykypäivän ihminen on tottunut niin valmiiksi ohjelmoituun työntekoon, ettei hänelle tule usein edes mieleen keksiä itse ratkaisuja, joilla voisi auttaa itseään, puhumattakaan, että hän voisi olla avuksi muille ja saada sitten omasta työstään iloa että tyydytystä.
Kodin arvomaailmasta on lähtöisin ajatus, että ihmisen on ensin keksittävä miten auttaa itseään voidakseen olla avuksi kanssaihmisilleen. Yrittäjän ammatissani olen voinut kokea työni mielekkääksi ja rikastuttavaksi sen ainutlaatuisuuden ja ehtymättömien mahdollisuuksien ansiosta. Jospa ihmiset ymmärtäisivät, että heillä on kaksi kättä, silmät ja korvat, ei monenkaan työtä kaipaavan tarvitsisi enää miettiä mitä tekisivät.
Nykyisen työttömyyden kaudella tuntuu ironiselta, että niin suuri osa voimavaroista, joita ihmisillä on käytettävissään, jää käyttämättä pelkän ajattelemattomuuden tai yrittämisen halun puutteen vuoksi. Jokaisella meistä on kaikki mahdollisuudet toteuttaa ajatuksiamme. Ei mielikuvituksesta tai ideoista ole puutetta, vaan työn tekijöistä!
Kaikkia oppia ei saa kirjoja lukemalla, vaan työstä jota teemme, niistä mahdollisuuksista, jotka ovat edessämme, kunhan vain uskaltaudumme ottamaan askeleen vastaan. Ammattitaito syntyy työhön antautumalla ja oivaltamalla tehdyn työn merkitys, omien mahdollisuuksien rajattomuus. Niin se on, että ei näin-vaan näin. Työhön on antauduttava täydestä sydämestään.
Sain eilen tutustua isovanhempana pojanpoikani Leevin koulumaailmaan. Aamulla lähdin viiden jälkeen ajamaan Helsinkiin. Tie oli paikoin liukas, mutta hurjaa vauhtia ajoivat toiset 105 mittarissa ei riittänyt vaan toiset painuivat lujaa ohi. Valtava ruuhka kehäkolmosella varsinkin Itään mentäessä.
Hyvissä ajoin saavuin Vantaalle. Siellä Leevi jo odottikin kotona. Kävelemällä menimme koululle matka kesti noin 15 minuutia. Taisi Leeviä vähän jännittää, kun mummo tuli koululle. Leevi löysi heti kaverin. Minä seisoin vähän kauempana ja keskustelin erään vaarin kanssa. Meistä oli myös jännää saapua kouluun. Sitten tuli opettaja ja käski meidät isovanhemmat mennä riviin ja me pääsimme ensimmäisenä sisään.
Leevin luokkahuone oli pitkän käytän perällä. Vaatenaulakot olivat käytävällä. Astuimme sisään opettaja toivotti meidät tervetulleeksi kouluun. Koululuokka oli aivan erilainen, kun muut luokat. Siellä lapset istuivat uudenaikaisissa korkeissa tuoleissa ja pöydeissa. Luokassa oli 18 oppilasta. Meidän aikana luokassa oli yli kolmekymmentä oppilasta Meitä isovanhempia oli kahdeksan paikalla kaukaisimmat olivat tulleet Ivalosta asti.
Ensimmäinen oppitunti oli sellainen, kun oppilaat tekivät meille kysymyksiä ja me vastasimme. Me isovanhemmat saimme kertoa millaista oli entisajan koulussa. Monet olivat keränneet kouluun syksyllä marjoja puolukoita ja mustikoita. Saimme perunannostoloman syksyllä noin yhden päivän. Oli ulkovessat ja talvella siellä käyntiin nopeasti. Monet muistelivat pitkiä koulumatkoja jolloin kouluun kuljettiin kävelemällä ja talvella suksilla. Lunta oli paljon enemmän kuin nykyisin eikä teitä aurattu eikä ollut koulukuljetuksia.
Toisella oppitunnilla harjoittelimme kaunokirjoitusta. Minä sain näyttää millaista kaunokirjoitus oli yli viisikymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä se on ihan erilaista. Minusta se tuntui paljon vaikeammalta kuin ennen. Matikan opetus, uskonta ja ympäristöoppikin ovat erilaista kuin meidän aikana. Uskonnonopetukirjakin oli aivan erilainen kuin ennen.
Saimme ruokailla luokassa. Koulussa ei ollut ruokasalia niinkuin useissa kouluissa on nykyään. Meidän lapsuudessa ei ollut myöskään ruokasalia silloin luokkaan tuotiin teräsämpärillä ruoka ja opettaja jakoi ruan. Hyvää kasviskiusausta, salaattia, maitoa ja näkkileipää saimme syödä Leevin koulussa.
Viimeisellä tunnilla siirryimme voimistelusaliin, jossa lauloimme kaikkien toisluokkalaisten ja isovanhempien kanssa meidän aikaisia tuttuja koululauluja. Kyllä oli hyviä laulajia. Kiitos opettajille oli hieno päivä. Vieläkin laulattaa .. hanki kun soittaa ja harjuja peittää.. hyökkään myrskynä kuusikon sisään...Leeviäkin laulatti, kun palattiin kotiin.
Oli hieno tilaisuus. Ja vielä hienompi se kun sai tietää miten nykyään opetetaan. Koulu on kodin rinnalla se yhteisö, johon sain tutustua eilen. Koulu on ollut kautta aikojen ihmisten sivityspaikka. Ihmiset menestyvät elämäntaisteluissa menestykkäästi vain oppia saamalla.
Entisaikaan koulunkäynti oli sangen vaatimatonta. Ei ollut tietokoneita, eikä hienoja luokkasaleja. Oli liitutaulu ja liitu. Karttakeppi, kartta ja maapallo. Nykyään koulunkäynti on kokonaan toista. Opetusvälineet ovat kehittyneet, kohtelu on muuttunut. Komeat, viihtyisät ja terveelliset koulutalot luovat oman ylvään piirteensä kyliemme maisemakuviin. Merkille pantavaa oli Hevoshaan koulussa, että siellä tuuletettiin ikkunoiden kautta. Harmi, kun ei tullut kysyneeksi oliko siellä homeongelmia niinkuin useissa kouluissa on nykyään.
Seuraavan kerran meillä isovanhemilla olisi tilaisuus osallistua koululle kirjallisuusviikon tapahtumaan huhtikuussa. Silloin voisi mennä koululle lukemaan kirjallisuutta oppilaille. Mielenkiintoinen tilaisuus taidanpa osallistua.
Lapsuudenkodista omaksumani vahva työntekoasenne on merkityksellinen ei vain sen vuoksi, että olen oppinut tekemään ja arvostamaan monenlaista työtä, vaan se on mahdollistanut myös tehdystä työstä koituvan ilon. Tämän päivän ihmisiltä tällainen ajattelutapa tuntuu olevan kadoksissa.
Nykypäivän ihminen on tottunut niin valmiiksi ohjelmoituun työntekoon, ettei hänelle tule usein edes mieleen keksiä itse ratkaisuja, joilla voisi auttaa itseään, puhumattakaan, että hän voisi olla avuksi muille ja saada sitten omasta työstään iloa että tyydytystä.
Kodin arvomaailmasta on lähtöisin ajatus, että ihmisen on ensin keksittävä miten auttaa itseään voidakseen olla avuksi kanssaihmisilleen. Yrittäjän ammatissani olen voinut kokea työni mielekkääksi ja rikastuttavaksi sen ainutlaatuisuuden ja ehtymättömien mahdollisuuksien ansiosta. Jospa ihmiset ymmärtäisivät, että heillä on kaksi kättä, silmät ja korvat, ei monenkaan työtä kaipaavan tarvitsisi enää miettiä mitä tekisivät.
Nykyisen työttömyyden kaudella tuntuu ironiselta, että niin suuri osa voimavaroista, joita ihmisillä on käytettävissään, jää käyttämättä pelkän ajattelemattomuuden tai yrittämisen halun puutteen vuoksi. Jokaisella meistä on kaikki mahdollisuudet toteuttaa ajatuksiamme. Ei mielikuvituksesta tai ideoista ole puutetta, vaan työn tekijöistä!
Kaikkia oppia ei saa kirjoja lukemalla, vaan työstä jota teemme, niistä mahdollisuuksista, jotka ovat edessämme, kunhan vain uskaltaudumme ottamaan askeleen vastaan. Ammattitaito syntyy työhön antautumalla ja oivaltamalla tehdyn työn merkitys, omien mahdollisuuksien rajattomuus. Niin se on, että ei näin-vaan näin. Työhön on antauduttava täydestä sydämestään.