RUOHONJUURITASON TUNNOT
02.03.2011 Klo 04.45
MAASEDUN NAISISSA ON VOIMAA
Niin mitkä ovat ruohonjuuritason tunnot tässä maaseudun murroksessa? Kiertäessäni maanantaina 14 tuntia ympäri Pirkanmaata, Aitolahdet, Kämmenniemet, Teiskot, Muroleet, Viitapohjat, Ruovedet, Kurut ja Ylöjärven kautta Pirkkalaan tulin siihen tulokseen, että maaseudun syvästä tilasta ollaan yleisesti huolestuneita, mutta huoltani lisää se, että maaseudun tilasta huolestuneet ja uusia toimia ehdottavat eivät tunne tosiasioita.
Tuntuu siltä, että tässä on paikallaan rukous: " Jumala, auta meitä näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina kuin haluaisit niiden olevan. Ilman syvällisempää tutkimusta rohkenen kuitenkin olettaa, että sama kaiku on askelten koko maassa ja jopa kaikkialla siellä, missä valta on annettu markkinavoimille ja globalisaatiolle.
Miten siis on? Tullessani 42 vuotta sitten Pirkkalaan monesta talosta kuskattiin maitotonkkia maitolaiturille. Muutama vuosi sitten lähtivät myös täältä Sankilan kylästä viimeiset lehmät ja viimeisen navetan valot sammuivat. Kylän 160 ruokakunnasta saa toimeentulonsa jostakin muusta kuin maataloudesta.
Politiikan korkeilla tasoilla kauniin isänmaallisesti vaaditaan toimia, jotta maamme pysyisi asuttuna laidasta laitaan. Pirkanmaan piirin teitä ajaessani epäilen vahvasti, että Suomi täytyy luokitella suurelta osin jo asumattomaksi. Tilastojen keskiarvot ei kerro koko totuutta. Se siunattu ja parjattu keskittyminen kun pätee myös jokaisen maamme kunnan sisällä. Pirkanmaallakin on paljon pieniä taajamia, jonne on rakennettu talot melkein vieri viereen.
Ei Pirkkalassa voida puhua vielä täällä haja-alueella, että täällä on taajamia, niin kuin väitetään. Ainoa alue on Färmin alue. Mutta kyllä muuten on rakennettu väljästi, niin että ihmiset nauttivat asumisen väljyydestä. Kannataisi virkamiesten mennä katsomaan muita kyliä esimerkiksi Lempäälää ja Tampereen Kämmenniemeä missä ihmiset asuvat.
Kuulen usein sanottavan, ettei muuttovirtaa saada maaseudulta hillityksi, koska siellä ei ole työpaikkoja. On vaan pyrittävä löytämään keinoja maan tasapuoliseksi kehittämiseksi ja asuttuna säilyttämiseksi. Maaseutua on kehitettävä ja työpaikkoja lupaavia kyläprojekteja on potkaistava pystyyn yksi toisensa perään.
Yrittäjyyteen panostaminen ja itsensä työllistäminen voisi olla keino toimeentuloon ja asumiseen kotikylällä ja maaseudulla. Näin on paljon tehty, kun kiertelee ja katsee kyliä. Vaikka paljon on tyhjiä tiloja, joissa ei ole jatkajia. Pahalta tuntuu, kun katsee hienoja maisemia ja rakennuksia jotka vetävät viimeisiään.
Jokainen kyllä ymmärtänee, että yrittäjyys jos mikä vaatii rautaista ammattitaitoa, oikeaa luonetta ja asennetta ja aimo annoksen elämänkokemusta. On tietenkin edesvastuutonta houkutella nuoria jäämään kylälleen yrittäjäksi. No tuleehan se vielä sekin aika, jolloin markkinavoimat ja globalisaatio tulevat tiensä päähän. Silloin ehkä on kysyntää myös maatiloilla.
Elämän resurssien uusjaossa voi olla taas maaseudun nousun vuoro. Silloin tarvitsemme takaisin täältä lähteneitä ja vahvan ammattitaidon ja työkokemuksen hankkineita nostamaan maaseutua uljaaseen uuteen elämään. Sitä odottaen me jääneet pidämme hiipuvaa elämää yllä.
Onhan meillä useimmilla lämpimät asunnot täällä maaseudulla, joista ei ole vuokraa vaan sähkö- ja lämmityskulut ja velkakin on maksettu. Kulutus mitoitetaan pieniin tuloihin. Luonnosta ja kotipelloilta otetaan leivän jatkoa. Kyllä tässä pärjäillään, kunhan nuoret pääsevät lähtemään leivään syrjään kiinni. Sitteen alkavat murheet jos nuorilla ei ole, minne mennä töihin.
Mutta tälle hyvinvoinnille emme kai voi mitään. Kuka nyt hyvinvoinnille panisi kapuloita rattaisiin? Onko tämä sitten alistumista vai pessimistin lietsomista? Maaseudun naisena nyt viimeisenä tulisi näin puhua. Elämän uskoahan sitä pitäisi vahvistaa. Niinpä juuri. Perusteeton optimismi se minua pelottaa. Se on vahingollisempaa kuin kipeän totuuden esille tuominen.
Olen kokenut paikkansa pitäväksi sen sanan, että totuus tekee vapaaksi. Itse maaseudulla asuvat ovat realisteja, mutta on vahvoja voimia, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että maasedun tilannetta kauhistellaan. Emme sitä kaipaa. Annetaan kehityksen kehittyä. Mutta mistä tämä kauhea vimma huolehtia ihmisten asioista?
Maaseudun kehittämishankkeita voi kylläkin miettiä tarkemmin. Toki ne ovat hyviä vuorovaikutuksen ja elämänuskon nostattajia, mutta pienemmällä suulla pitäisi puhua hankkeiden työllistämisvaikutuksista. Yhdenkään nuoren ei pitäisi jäädä sellaisten toiveiden varaan. Parempi olisi käyttää rahoja pysyvien työpaikkojen luomiseksi sinne, minne ne tällä hetkellä muutenkin luontojaan syntyisi. Se olisi parasta maaseudunkin nuorten tulevaisuudesta huolehtimista. Että lähtijöillä olisi, minne mennä.
Kevään valjetessa Pirkanmaan teillä on jo kuuden aikaan valoisaa. Valot ovat sammuneet yksi toisensa perään. Mutta on se niinkin, että "valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan". Se onkin sitten toisen kirjoituksen arvoinen aihe. Ja nyt matkaan Sirpa odottaa.
Niin mitkä ovat ruohonjuuritason tunnot tässä maaseudun murroksessa? Kiertäessäni maanantaina 14 tuntia ympäri Pirkanmaata, Aitolahdet, Kämmenniemet, Teiskot, Muroleet, Viitapohjat, Ruovedet, Kurut ja Ylöjärven kautta Pirkkalaan tulin siihen tulokseen, että maaseudun syvästä tilasta ollaan yleisesti huolestuneita, mutta huoltani lisää se, että maaseudun tilasta huolestuneet ja uusia toimia ehdottavat eivät tunne tosiasioita.
Tuntuu siltä, että tässä on paikallaan rukous: " Jumala, auta meitä näkemään tosiasiat sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina kuin haluaisit niiden olevan. Ilman syvällisempää tutkimusta rohkenen kuitenkin olettaa, että sama kaiku on askelten koko maassa ja jopa kaikkialla siellä, missä valta on annettu markkinavoimille ja globalisaatiolle.
Miten siis on? Tullessani 42 vuotta sitten Pirkkalaan monesta talosta kuskattiin maitotonkkia maitolaiturille. Muutama vuosi sitten lähtivät myös täältä Sankilan kylästä viimeiset lehmät ja viimeisen navetan valot sammuivat. Kylän 160 ruokakunnasta saa toimeentulonsa jostakin muusta kuin maataloudesta.
Politiikan korkeilla tasoilla kauniin isänmaallisesti vaaditaan toimia, jotta maamme pysyisi asuttuna laidasta laitaan. Pirkanmaan piirin teitä ajaessani epäilen vahvasti, että Suomi täytyy luokitella suurelta osin jo asumattomaksi. Tilastojen keskiarvot ei kerro koko totuutta. Se siunattu ja parjattu keskittyminen kun pätee myös jokaisen maamme kunnan sisällä. Pirkanmaallakin on paljon pieniä taajamia, jonne on rakennettu talot melkein vieri viereen.
Ei Pirkkalassa voida puhua vielä täällä haja-alueella, että täällä on taajamia, niin kuin väitetään. Ainoa alue on Färmin alue. Mutta kyllä muuten on rakennettu väljästi, niin että ihmiset nauttivat asumisen väljyydestä. Kannataisi virkamiesten mennä katsomaan muita kyliä esimerkiksi Lempäälää ja Tampereen Kämmenniemeä missä ihmiset asuvat.
Kuulen usein sanottavan, ettei muuttovirtaa saada maaseudulta hillityksi, koska siellä ei ole työpaikkoja. On vaan pyrittävä löytämään keinoja maan tasapuoliseksi kehittämiseksi ja asuttuna säilyttämiseksi. Maaseutua on kehitettävä ja työpaikkoja lupaavia kyläprojekteja on potkaistava pystyyn yksi toisensa perään.
Yrittäjyyteen panostaminen ja itsensä työllistäminen voisi olla keino toimeentuloon ja asumiseen kotikylällä ja maaseudulla. Näin on paljon tehty, kun kiertelee ja katsee kyliä. Vaikka paljon on tyhjiä tiloja, joissa ei ole jatkajia. Pahalta tuntuu, kun katsee hienoja maisemia ja rakennuksia jotka vetävät viimeisiään.
Jokainen kyllä ymmärtänee, että yrittäjyys jos mikä vaatii rautaista ammattitaitoa, oikeaa luonetta ja asennetta ja aimo annoksen elämänkokemusta. On tietenkin edesvastuutonta houkutella nuoria jäämään kylälleen yrittäjäksi. No tuleehan se vielä sekin aika, jolloin markkinavoimat ja globalisaatio tulevat tiensä päähän. Silloin ehkä on kysyntää myös maatiloilla.
Elämän resurssien uusjaossa voi olla taas maaseudun nousun vuoro. Silloin tarvitsemme takaisin täältä lähteneitä ja vahvan ammattitaidon ja työkokemuksen hankkineita nostamaan maaseutua uljaaseen uuteen elämään. Sitä odottaen me jääneet pidämme hiipuvaa elämää yllä.
Onhan meillä useimmilla lämpimät asunnot täällä maaseudulla, joista ei ole vuokraa vaan sähkö- ja lämmityskulut ja velkakin on maksettu. Kulutus mitoitetaan pieniin tuloihin. Luonnosta ja kotipelloilta otetaan leivän jatkoa. Kyllä tässä pärjäillään, kunhan nuoret pääsevät lähtemään leivään syrjään kiinni. Sitteen alkavat murheet jos nuorilla ei ole, minne mennä töihin.
Mutta tälle hyvinvoinnille emme kai voi mitään. Kuka nyt hyvinvoinnille panisi kapuloita rattaisiin? Onko tämä sitten alistumista vai pessimistin lietsomista? Maaseudun naisena nyt viimeisenä tulisi näin puhua. Elämän uskoahan sitä pitäisi vahvistaa. Niinpä juuri. Perusteeton optimismi se minua pelottaa. Se on vahingollisempaa kuin kipeän totuuden esille tuominen.
Olen kokenut paikkansa pitäväksi sen sanan, että totuus tekee vapaaksi. Itse maaseudulla asuvat ovat realisteja, mutta on vahvoja voimia, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että maasedun tilannetta kauhistellaan. Emme sitä kaipaa. Annetaan kehityksen kehittyä. Mutta mistä tämä kauhea vimma huolehtia ihmisten asioista?
Maaseudun kehittämishankkeita voi kylläkin miettiä tarkemmin. Toki ne ovat hyviä vuorovaikutuksen ja elämänuskon nostattajia, mutta pienemmällä suulla pitäisi puhua hankkeiden työllistämisvaikutuksista. Yhdenkään nuoren ei pitäisi jäädä sellaisten toiveiden varaan. Parempi olisi käyttää rahoja pysyvien työpaikkojen luomiseksi sinne, minne ne tällä hetkellä muutenkin luontojaan syntyisi. Se olisi parasta maaseudunkin nuorten tulevaisuudesta huolehtimista. Että lähtijöillä olisi, minne mennä.
Kevään valjetessa Pirkanmaan teillä on jo kuuden aikaan valoisaa. Valot ovat sammuneet yksi toisensa perään. Mutta on se niinkin, että "valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan". Se onkin sitten toisen kirjoituksen arvoinen aihe. Ja nyt matkaan Sirpa odottaa.