Missä on ihmisen onni?
20.11.2009 Klo 05.04
TORSTAI TOIVOA TÄYNNÄ!
Toivo ei ole sitä mitä luulisi, se on jotain, mistä en osaa uneksiakaan. Toivo on tarina, jonka lopussa toivon, että toive toteutuu. Toivo ei ole toteutettu toive tai toiselle tehty palvelus, se on paljon suurempaa. Se on luottamusta Jumalaan, joka iloitsee voidessaan järjestää meille yllätyksiä.
Olin keskiviikko iltana kuuntelemassa hyvän ystävän Pirkko-Liisan tyttären runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen ja hänen miehensä runoilija ja kustantaja Ville Hytösen esiintymistä Pirkkalan kirjastossa. He molemmat olivat loistavia puhujia. Vilja-Tuulia kertoi saaneensa kipinän kirjoittamiseen, kun oli lapsena saanut kasvaa sellaisessa maalaismaisemassa, joka ammensi paljon kaikenlaisia virikkeitä. Kotona mummolassa oli iso kirjasto joten kirjoja tuli luettua paljon.
Nuori kirjailija Vilja-Tuulia oli jo kokenut runoilija ja kirjailija. Hän on jo monta runokirjaa julkaissut. Viimeinen runokirja ilmestyi tänä syksynä "Iloisen Lehmän Runot". Sitä olen mielenkiinnolla lukenut. Siellä runokirjassa tulee vastaan tuttuja hahmoja Vilja-Tuulian mummolan lehmät, hänen äitinsä, mummonsa ja enonsa.
Runokirja kertoo eläinten voimasta ja ilosta, siitä miten iloinen ihminen voi olla. Niinpä runokirjan tekstissäkin on hyvin sanottu. "Oli selvää että kirkkaimmin helähtävään nauruun kykenee vain hyvä ihminen."
Kolmikymmenpäinen joukko kirjallisuuden ystäviä kuunteli hiljaa ja hartaasti runoilijoita. Ei edes hornetin ylilento häirinnyt kuulijoita.
Torstai olikin sitten toivoa täynnä. Kuninkaankadulla remontti jatkui. Onneksi nosturit eivät olleet nyt ihan oven alla, mutta vaikea oli päästä ostajien liikkeeseen. Siellä ne ihmettelivät toisella puolen aitaa, että miten tuonne liikkeeseen pääsee sisään. Mutta eiköhän tämä pian valmistu ainakin sitten jouluksi toivoa ei pidä menettää.
Illalla oli kiire näytelmäharjoituksiin. "Joulu valvottaa". Näytelmän sanat alkavat olla kohta jo ulkomuistissa. Olemme jo yli kymmenen vuotta esittäneet kyläyhdistyksen pikkujoulussa oman kylän väen kanssa näytelmiä. Se on hauskaa puuhaa.
Kuusissakymmenissä ihminen joutuu vääjäämättä sen totuuden eteen, ettei enää ole nuori. Tässä iässä olen altis oppimaan avaramman katsontakannan, näkemään myös muiden ihmisten ja yleisen hyvän näkökulmasta. Luoja suokoon meille kuusikymppisille kykyä ja halua etsiä elämästä arvokkain ja keskittyä siihen.
Me naiset voisimme ottaa tehtäväksemme synnyttää uutta kiinnostavaa keskustelua tämän nykyaikaisen pinnallisuuden tilalle. Armin kanssa eilen illalla vielä myöhään keskusteltiin, mitä ihmiset todella kaipaavat tässä kunnassa. Nykyajan kovassa maailmassa ovat tunteet sittenkin yllättävän herkässä.
Kaipaamme henkistä antia, hyviä keskusteluja, lämpimiä ihmissuhteita, luononläheisyyttä, turvallisuutta ja terveitä elämäntapoja. Tämän päivän keskusteluissa tällaisista asioista ei paljon puhuta näin me todettiin Armin kanssa.
Ihmiset ovat nykyään myös tavattoman herkkiä arvostamaan kaikkea. Joskus tuntuu siltä, että tehdäänpä niin tai näin niin pahaksi asia kuitenkin katsotaan. Mutta ei kriittisyyden lisääntyminen tarvitse olla pahasta. Sehän on vain hyvä.
Tämän päivän maailma tarjoaa ihmisten aistittavaksi rajattomasti mitä erilaisempia asoita. Ilman kasvavaa arvostelukykyä emme tästä kaikesta enää selviäisi terveenä - ei henkisesti eikä ruumiillisesti. Kriittisyyden myötä opimme vähitellen oikealla tavalla valikoiviksi yksilöiksi, joka on äärettömän tärkeätä mitä pidemmälle kehityksessä mennään.
Aloitin tämän kirjoitukseni otsikolla missä onni on? Onni on siinä, että saa nousta joka aamu terveenä ylös. Tunnen kiitollisuutta siitä mitä saan aikaan. Kiitos, että minulle on annettu paljon enemmän kuin koskaan osasin toivoa.
AAMURUKOUS
AUTA MINUA ALKAMAAN PÄIVÄNI
AVOIMELLA MIELELLÄ VALMIINA,
MITÄ TULEEKIN.
AUTA MINUA NÄKEMÄÄN JA KESTÄMÄÄN
PETTYMYKSET.
HERÄTÄ UUTEEN PÄIVÄÄN
JA ILOON EDESSÄSI.
Toivo ei ole sitä mitä luulisi, se on jotain, mistä en osaa uneksiakaan. Toivo on tarina, jonka lopussa toivon, että toive toteutuu. Toivo ei ole toteutettu toive tai toiselle tehty palvelus, se on paljon suurempaa. Se on luottamusta Jumalaan, joka iloitsee voidessaan järjestää meille yllätyksiä.
Olin keskiviikko iltana kuuntelemassa hyvän ystävän Pirkko-Liisan tyttären runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen ja hänen miehensä runoilija ja kustantaja Ville Hytösen esiintymistä Pirkkalan kirjastossa. He molemmat olivat loistavia puhujia. Vilja-Tuulia kertoi saaneensa kipinän kirjoittamiseen, kun oli lapsena saanut kasvaa sellaisessa maalaismaisemassa, joka ammensi paljon kaikenlaisia virikkeitä. Kotona mummolassa oli iso kirjasto joten kirjoja tuli luettua paljon.
Nuori kirjailija Vilja-Tuulia oli jo kokenut runoilija ja kirjailija. Hän on jo monta runokirjaa julkaissut. Viimeinen runokirja ilmestyi tänä syksynä "Iloisen Lehmän Runot". Sitä olen mielenkiinnolla lukenut. Siellä runokirjassa tulee vastaan tuttuja hahmoja Vilja-Tuulian mummolan lehmät, hänen äitinsä, mummonsa ja enonsa.
Runokirja kertoo eläinten voimasta ja ilosta, siitä miten iloinen ihminen voi olla. Niinpä runokirjan tekstissäkin on hyvin sanottu. "Oli selvää että kirkkaimmin helähtävään nauruun kykenee vain hyvä ihminen."
Kolmikymmenpäinen joukko kirjallisuuden ystäviä kuunteli hiljaa ja hartaasti runoilijoita. Ei edes hornetin ylilento häirinnyt kuulijoita.
Torstai olikin sitten toivoa täynnä. Kuninkaankadulla remontti jatkui. Onneksi nosturit eivät olleet nyt ihan oven alla, mutta vaikea oli päästä ostajien liikkeeseen. Siellä ne ihmettelivät toisella puolen aitaa, että miten tuonne liikkeeseen pääsee sisään. Mutta eiköhän tämä pian valmistu ainakin sitten jouluksi toivoa ei pidä menettää.
Illalla oli kiire näytelmäharjoituksiin. "Joulu valvottaa". Näytelmän sanat alkavat olla kohta jo ulkomuistissa. Olemme jo yli kymmenen vuotta esittäneet kyläyhdistyksen pikkujoulussa oman kylän väen kanssa näytelmiä. Se on hauskaa puuhaa.
Kuusissakymmenissä ihminen joutuu vääjäämättä sen totuuden eteen, ettei enää ole nuori. Tässä iässä olen altis oppimaan avaramman katsontakannan, näkemään myös muiden ihmisten ja yleisen hyvän näkökulmasta. Luoja suokoon meille kuusikymppisille kykyä ja halua etsiä elämästä arvokkain ja keskittyä siihen.
Me naiset voisimme ottaa tehtäväksemme synnyttää uutta kiinnostavaa keskustelua tämän nykyaikaisen pinnallisuuden tilalle. Armin kanssa eilen illalla vielä myöhään keskusteltiin, mitä ihmiset todella kaipaavat tässä kunnassa. Nykyajan kovassa maailmassa ovat tunteet sittenkin yllättävän herkässä.
Kaipaamme henkistä antia, hyviä keskusteluja, lämpimiä ihmissuhteita, luononläheisyyttä, turvallisuutta ja terveitä elämäntapoja. Tämän päivän keskusteluissa tällaisista asioista ei paljon puhuta näin me todettiin Armin kanssa.
Ihmiset ovat nykyään myös tavattoman herkkiä arvostamaan kaikkea. Joskus tuntuu siltä, että tehdäänpä niin tai näin niin pahaksi asia kuitenkin katsotaan. Mutta ei kriittisyyden lisääntyminen tarvitse olla pahasta. Sehän on vain hyvä.
Tämän päivän maailma tarjoaa ihmisten aistittavaksi rajattomasti mitä erilaisempia asoita. Ilman kasvavaa arvostelukykyä emme tästä kaikesta enää selviäisi terveenä - ei henkisesti eikä ruumiillisesti. Kriittisyyden myötä opimme vähitellen oikealla tavalla valikoiviksi yksilöiksi, joka on äärettömän tärkeätä mitä pidemmälle kehityksessä mennään.
Aloitin tämän kirjoitukseni otsikolla missä onni on? Onni on siinä, että saa nousta joka aamu terveenä ylös. Tunnen kiitollisuutta siitä mitä saan aikaan. Kiitos, että minulle on annettu paljon enemmän kuin koskaan osasin toivoa.
AAMURUKOUS
AUTA MINUA ALKAMAAN PÄIVÄNI
AVOIMELLA MIELELLÄ VALMIINA,
MITÄ TULEEKIN.
AUTA MINUA NÄKEMÄÄN JA KESTÄMÄÄN
PETTYMYKSET.
HERÄTÄ UUTEEN PÄIVÄÄN
JA ILOON EDESSÄSI.