HILJAISUUS ANTAA VOIMAA!
24.08.2010 Klo 20.15
OLIN PÄÄSSYT KOTISEUDULLENI!
Maailmasa on vielä paljon hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä - usko tai älä. Jos epäilet moista väitettä, voin antaa Sinulle pikku vinkin: lyöttäydy Lappiin. Voin vakuuttaa, että katsot maailmaa, kenties myös omaa elämääsi, reissun jälkeen kokonaan toisin silmin.
Viikonloppuna olin päässyt parin päivän visiitille kotiseudulleni. Torniojokilaaksossa löysin uudelleen lapsuuden sielunmaiseman, sen yhteisöllisyyden, toisistaan huolehtimisen ja välittämisen ilmapiirin, jonka me olemme jo lähes kokonaan täällä etelässä kadottaneen.
Me olemme menetäneet tämän hyvinvoinnin keskellä todella paljon. Meidän komeat ulkoiset kulissimme kolisevat usein sisäistä tyhjyyttään. Monet ihmiset ovat täällä menettäneet toivonsa sen suhteen, että kykenisivät tekemän mitään taloudellisten ja poliittisten virheiden korjaamiseksi äänestämällä tai puhumalla vallassa olevien kanssa. Kuitenkin perinpohjainen muutos taloudellisessa, poliittisessa ja arvojärjestelmässä on tulevaisuudessa välttämätöntä tehdä.
Mutta toivoa en menettänyt synnyinseudullani. Saavuin perjantai-iltana iltamyöhään perille. Työkamppeet päälle ja sipulin nostoon. Niitä sitten perkasin kuutamoiltana puoleen yöhön saakka. Ilmakin oli viilentynyt lämpömittari näytti melkein nollaa. Ympärillä kaikki on suurta vihreää lakeutta. Hiljaisuutta. Ainoat voimakkaat äänet tulevat joelta sorsanmetsästäjien pyssyistä - sorsanmetsästys on juuri tänään alkanut.
Kun kuljen elokuun tähtikirkkaana yönä, kohti asuntovaunua, mahtavan maiseman keskellä voin aistia Jumalan luomistyön todellisuuden. Katson ylöspäin, ihmettelen ja kiitän. Mittaamaton korkea taivas. Ja minä mitättömän pieni ihminen tässä avaruudessa. Ihmisen pienuus ja suuruus asettuvat kohdalleen luonnossa, tähtitaivaan alla. Ilman valoa ei ole elämää. On vain pimeys ja kaaos. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Näinhän se Ps. 23: jae 3 sanoo.
Seuraavana aamuna nousen aikaisin ja lähden kuljeskelemaan mustikka metsään ilman päämäärää, katselen myrskyn kaatamia puita, kuuntelen lintujen laulua. Kuuntelen kurkien kirkunaa, kunnes ne vaikenevat. Istun kannolle. Hiljaa, tekemättä mitään.
Istun illalla asuntovaunun lämpimässä nurkassa, mustikoita puhdistaen ja tuulen ja sateen humistessa katon päällä. Olen yksin, vain itseni, omien ajatusteni ja tunteideni kanssa. Hiljaisuudessa on voiman ihmeellinen salaisuus.
Sunnuntai aamuna lupasin mennä veljeni vaimon kanssa kotikirkoon. Siellä jumalanpalvelus alkoi vasta kello 11.00. Jumalanpalvelus on aikojen kuluessa kokenut monia muutoksia, mutta sen pääsisältö on säilynyt samana. Kotikirkkoni yksi merkittävimmistä jumalanpalvelumuistoistani oli tämä sunnuntai. Tapasin entisen opettajani ja paljon tuttuja, jotka heti tunsivat minut. En ollut kuulemma muuttunut. Vaikka tapaamisesta on kulunut jo monta vuosikymmentä.
Papin saarna kosketi varmasti monta kirkossa olijaa. On hieno asia, että meillä on hyviä jumalanpalvelumuistoja, joista saamme ammentaa rohkeutta uskonelämäämme. Mutta vielä arvokkaampaa on se, että meillä on mahdollisuus osallistua joka sunnuntai
Jumalan kansan yhteiseen juhlaan jumalanpalveluksessa.
Olen usein ajatellut, mitä merkitsee ihmiselle lähteä juuriltaan tai palata sinne. Mikä on se lapsuusmuistojen vihreä maisema, jonka tuoksut tulvahtavat alati tuoreina sydämissämme? Elän muistoissani lapsuudenkodissani, vaikka nykyinen kotini sijaitsee lähes 700 km etäisyydellä syntymä- ja lapsuuskotiani. Olen onnellinen, että siellä on paikka minne mennä.
Elokuussa pimeässä illassa
kaikuu taivaalla
kurkien suru:
muistelen kotiseutuani.
Maailmasa on vielä paljon hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä - usko tai älä. Jos epäilet moista väitettä, voin antaa Sinulle pikku vinkin: lyöttäydy Lappiin. Voin vakuuttaa, että katsot maailmaa, kenties myös omaa elämääsi, reissun jälkeen kokonaan toisin silmin.
Viikonloppuna olin päässyt parin päivän visiitille kotiseudulleni. Torniojokilaaksossa löysin uudelleen lapsuuden sielunmaiseman, sen yhteisöllisyyden, toisistaan huolehtimisen ja välittämisen ilmapiirin, jonka me olemme jo lähes kokonaan täällä etelässä kadottaneen.
Me olemme menetäneet tämän hyvinvoinnin keskellä todella paljon. Meidän komeat ulkoiset kulissimme kolisevat usein sisäistä tyhjyyttään. Monet ihmiset ovat täällä menettäneet toivonsa sen suhteen, että kykenisivät tekemän mitään taloudellisten ja poliittisten virheiden korjaamiseksi äänestämällä tai puhumalla vallassa olevien kanssa. Kuitenkin perinpohjainen muutos taloudellisessa, poliittisessa ja arvojärjestelmässä on tulevaisuudessa välttämätöntä tehdä.
Mutta toivoa en menettänyt synnyinseudullani. Saavuin perjantai-iltana iltamyöhään perille. Työkamppeet päälle ja sipulin nostoon. Niitä sitten perkasin kuutamoiltana puoleen yöhön saakka. Ilmakin oli viilentynyt lämpömittari näytti melkein nollaa. Ympärillä kaikki on suurta vihreää lakeutta. Hiljaisuutta. Ainoat voimakkaat äänet tulevat joelta sorsanmetsästäjien pyssyistä - sorsanmetsästys on juuri tänään alkanut.
Kun kuljen elokuun tähtikirkkaana yönä, kohti asuntovaunua, mahtavan maiseman keskellä voin aistia Jumalan luomistyön todellisuuden. Katson ylöspäin, ihmettelen ja kiitän. Mittaamaton korkea taivas. Ja minä mitättömän pieni ihminen tässä avaruudessa. Ihmisen pienuus ja suuruus asettuvat kohdalleen luonnossa, tähtitaivaan alla. Ilman valoa ei ole elämää. On vain pimeys ja kaaos. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Näinhän se Ps. 23: jae 3 sanoo.
Seuraavana aamuna nousen aikaisin ja lähden kuljeskelemaan mustikka metsään ilman päämäärää, katselen myrskyn kaatamia puita, kuuntelen lintujen laulua. Kuuntelen kurkien kirkunaa, kunnes ne vaikenevat. Istun kannolle. Hiljaa, tekemättä mitään.
Istun illalla asuntovaunun lämpimässä nurkassa, mustikoita puhdistaen ja tuulen ja sateen humistessa katon päällä. Olen yksin, vain itseni, omien ajatusteni ja tunteideni kanssa. Hiljaisuudessa on voiman ihmeellinen salaisuus.
Sunnuntai aamuna lupasin mennä veljeni vaimon kanssa kotikirkoon. Siellä jumalanpalvelus alkoi vasta kello 11.00. Jumalanpalvelus on aikojen kuluessa kokenut monia muutoksia, mutta sen pääsisältö on säilynyt samana. Kotikirkkoni yksi merkittävimmistä jumalanpalvelumuistoistani oli tämä sunnuntai. Tapasin entisen opettajani ja paljon tuttuja, jotka heti tunsivat minut. En ollut kuulemma muuttunut. Vaikka tapaamisesta on kulunut jo monta vuosikymmentä.
Papin saarna kosketi varmasti monta kirkossa olijaa. On hieno asia, että meillä on hyviä jumalanpalvelumuistoja, joista saamme ammentaa rohkeutta uskonelämäämme. Mutta vielä arvokkaampaa on se, että meillä on mahdollisuus osallistua joka sunnuntai
Jumalan kansan yhteiseen juhlaan jumalanpalveluksessa.
Olen usein ajatellut, mitä merkitsee ihmiselle lähteä juuriltaan tai palata sinne. Mikä on se lapsuusmuistojen vihreä maisema, jonka tuoksut tulvahtavat alati tuoreina sydämissämme? Elän muistoissani lapsuudenkodissani, vaikka nykyinen kotini sijaitsee lähes 700 km etäisyydellä syntymä- ja lapsuuskotiani. Olen onnellinen, että siellä on paikka minne mennä.
Elokuussa pimeässä illassa
kaikuu taivaalla
kurkien suru:
muistelen kotiseutuani.